Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään pakottautui palaamaan todellisuuteen. — Onko hän ulkomaalainen, kysäisi hän arasti.
Martti hymyili. — Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä — kuin etelän lapsi.
Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin. Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.
— Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. — Martti puhui hätäisesti ja kuiskaamalla. — Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.
— Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?
— On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti että Eira saisivat tiedon kaikesta.
Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle. Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti. Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen, mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. — Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa ajatusjuoksuaan. — Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa — sinua ja häntä!
Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.
Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. — Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä — kuuli Martti äidin sopertavan, — kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.
Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut. — Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. — Minulla on nyt toinenkin, joka auttaa.