Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti.
Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi.
— Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen
sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.
Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti oli kuollut.
Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. — Hui minkälainen puotihaju! — Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.
— Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. — Anna-Stiinan käsi kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.
Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ — mikä hänestä tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.
— Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän paahtamalle rinteelle.
Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin. Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin pesänteossa.
Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella, mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä, vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.
Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä, jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa jälkeen tuonut hänelle.
Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia. Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta. Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!