Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas rantaan. — Minä vihaan, vihaan häntä!
Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.
Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin, varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.
Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti sen olisi sanonut.
Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään mäsäksi.
Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo. Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin, ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan olla passiivisena ja syrjässä. Mutta yhtä mahdotonta olisi ollut jättää Marttia sinne kahden Eiran kanssa. Eerolan siellä olo muutti kaiken. Hän asui yhdessä Martin kanssa tyhjäksi jääneessä kodissa, Eiran asuessa kaupungissa. Hän, juristiksi paraillaan valmistuva mies, ymmärsi, mitä eivät Eira eikä Martti ymmärtäneet. Ja lopuksi hän oli pyhästi luvannut olla Helsingissä siksi, kunnes Martti oli valmis lähtemään Sonjaa hakemaan. Heillä oli osaksi sama matkakin, koska Eerola aikoi palata Savoon.
Sonja kavahti äkkiä pystyyn. Hän oli vallan unohtanut pesuhommansa. Ja hän tahtoi kuitenkin Dresdenissä käyttämänsä pumpulipuvun kuntoon juuri siitä syystä, että hän näinä päivinä milloin hyvänsä saattoi odottaa Marttia tulevaksi.
Hän sieppasi mättäällä makaavan puvun käsivarrelleen, kiersi maalaistapaan hameensa liepeet vyötäisille ja juoksi pitkin harppauksin rantaan.
Anna-Stiina oli sillä välin päässyt pahimmasta kiireestään. Hän oli asettelemassa viime tilausten laskuja niille määrättyihin nauloihin, kun hän näki kyytihevosen pysähtyvän pihalle ja vieraan herran hyppäävän rattailta maahan. Hän antoi kiireimmän kautta muutamia määräyksiä työn jatkamisesta puodissa touhuaville tytöille. Sitten hän kääntyi ovelle ottamaan vastaan vierasta, jonka hän otaksui kauppamatkustajaksi.
Tulija oli tummatukkainen, vaaleasilmäinen, laiha mies. Hän tuli suoraa päätä Anna-Stiinaa kohti, kumarsi ja sanoi matalalla ja soinnukkaalla äänellään. — Olen Martti Jänne.