Anna-Stiina hätkähti, meni entistään vähän punaisemmaksi, mutta rävähytti sitten päättävästi silmiään kuin karistaakseen hämmennyksen tiehensä ja käski vieraansa sisään.
— Te olette Sonjan täti, te piditte huolta hänestä silloin, kun ei kukaan muu sitä tehnyt. Sonja on kertonut. — Martti tarttui Anna-Stiinan työnkovettamaan käteen ja puristi sitä kasvoillaan hänelle ominainen sydämellinen, surunvoittoinen hymy.
— En minä tehnyt sitä omasta vapaasta tahdostani. Sisareni oli määrännyt hänet minulle ja ne, jotka ensin olivat korjanneet, lähettivät saamansa osoitteen mukaan.
— Minä tiedän sen. Mutta minä tunnen sittenkin, kuinka paljosta minun on kiittäminen.
— Mistä te olette syntyisin, kysyi Anna-Stiina äkkiä ja odottamatta.
Martti mainitsi kotipitäjänsä nimen.
— Isänne oli nimismies ja te asuitte siellä pitemmän aikaa?
— Isäni kuolemaan asti. Mutta missä on Sonja?
— Odottakaahan vähän! — Anna-Stiina nousi, meni vanhanaikuiselle piirongilleen, avasi sen kaapinmuotoisen yläosan ovista yhden ja otti esille kellastuneen kirjeen. Hänessä oli herännyt aavistus, josta hän tahtoi päästä selville.
— Onkohan tämä käsiala teille tuttu, kysäisi hän ojentaessaan kirjeen Martille. — Tämä tuli Sonjan mukana, kun hän kapalolapsena lähetettiin tänne.