Äiti, äiti oli ollut avuttoman ja hylätyn orvon ensimmäinen huoltaja! Äiti oli pienoisen matkaan hänen tuntemattomalle tädilleen kirjoittanut hienotunteisella ja sydämellisellä tavallaan siitä vähästä mitä hän lapsen syntymästä tiesi ja liittänyt tietoihin lämpimästä äidinmielestä lähteneen toivotuksen lapsen ja sen kasvattajan onneksi.
Martti nousi hätäisesti ja meni kirjeineen ikkunan ääreen. Ulkona kukkui käki kukkumistaan, ja pihlajat, joita Sonja muutamia tunteja takaperin oli tavoitellut käsiinsä, lehauttelivat tuoksuaan Martille. Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään tästä kaikesta. Hän näki vain äitinsä kumartuneena vuoteella makaavan pienen käärön puoleen ja hän kuuli vieläkin äidin surumielisesti väräjävän äänen hänen sanoessaan: ihan on kuin tekisi väärin laskiessaan tällaisen luotaan.
Kyynel toisensa jälkeen vierähti Martin takinkaulukselle. Hän tunsi voimakkaammin kuin koskaan, että kaikki, kaikki hyvä mikä hänen osakseen oli tullut, oli äidin hänelle antamaa. Ja hän olisi tahtonut kiittää nyt tästä viimeisestäkin saamastaan. Mutta sen sijaan hänen koko sisimpänsä nousi epätoivoiseen, tuskantäyteen kapinaan sika, että äiti oli poissa nyt juuri, jolloin hän olisi tahtonut tuoda hänelle oman rakkaimpansa.
Sonjankin tähden se oli niin raskasta ja siksi niin käsittämätöntä.
Martin viipyessä ikkunan ääressä istui Anna-Stiina tuolillaan suoraselkäisenä ja levollisena kuin ainakin. Työteliään elämänsä varrella hän ei monestikaan ehtinyt muistella kulunutta aikaa. Työn lujilla siteillä hän oli kytkeytynyt niin kiinteästi nykyhetkeen, että hän harvoin siitä pääsi karkaamaan menneisyyteen enemmän kuin tulevaisuuteenkaan. Mutta nyt hänen ajatuksensa äkkiä olivat riistäytyneet irti arkisuuden valjaista ja karanneet takaisin aikoja sitten hautautuneisiin muistoihin. Martin olennossa oli jotain, joka Anna-Stiinan mieleen oli palauttanut kuvan heiveröisestä, kumaraselkäisestä räätälinpojasta, jolla kuten Martilla oli suuret, surumieliset silmät ja kärsimyksiin luodun leima kasvoillaan.
Anna-Stiina tunsi sydämensä sulavan. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Siksi hän pani vastaan. Samassa Martti kääntyi häneen. — Te annoitte minulle arvaamattoman suuren lahjan, sanoi hän äänen vielä värähdellessä liikutuksesta.
Martti ei ollut suurenmaailman seuratapojen mies, mutta tänä hetkenä, jolloin sydämen tunteet tavallisuudesta poikkeavalla voimalla kuohuivat hänen sisimmässään, pakottivat ne häntä tavallisuudesta poikkeavalla tavalla sitä osoittamaan. Hän kumartui Anna-Stiinan puoleen ja tarttuen hänen käteensä aikoi suudella sitä. — Jolla on ollut sellainen äiti kuin minulla, hän kunnioittaa äidinsydäntä jokaisessa naisessa, sanoi hän.
Anna-Stiina sai viime hetkessä kätensä poiskiskaistuksi. — Ei minua kannata kiittää, sanoi hän jäykästi. Hän huomasi äänensä käyvän sameaksi ja jatkoi siitä syystä hätäisesti, yhteen menoon: — Sonja on rannassa. — Sitten hän nousi ja pujahti puotiin.
Sonja oli polvillaan laiturilla pyykkiään huuhtelemassa. Hän ei huomannut mitään, ennenkuin kuuli askeleita takanaan laiturilta. Silloin hän vilkaisi taakseen, viskasi puvun kädestään ja heittäytyi kirkaisten Martin kaulaan.
— Sonja, sinä äidin viimeinen rakas, rakas lahja! — Martti painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten kyynelten valuessa Sonjan paljaalle kaulalle.