— Sinun, toisti Sonja kiihkeästi ja kysyvästi — eikö se riitä?
— Äidin lahja minulle, se sinä olet ja olet oleva kautta koko elämäni. — Martti painoi hänet uudelleen syliinsä, nosti sitten koholle maasta ja kantoi käsivarsillaan eteenpäin eikä laskenut häntä ennenkuin sille kukkaiselle rinteelle missä hän äsken oli ikäväänsä itkenyt.
Martin tulon jälkeen alkoi hiljainen, sitkeä taistelu sekä
Anna-Stiinassa että hänen lähimmässä ympäristössään.
Martti oli vielä kuin huumautunut kokemuksistaan äidin kuolinvuoteen ääressä. Hänen ajatuksensa kiertyivät kaikesta äitiin ja mielestään hän olisi tehnyt väärin sekä Sonjaa että poismennyttä kohtaan, jos hän jossain määrin olisi koettanut salata tätä Sonjalta. Juuri Sonja oli ainoa, jolla oli lääkitystä kirveleville haavoille. Surun tuli pyhittävästi vaikuttaa onneen ja onnen lieventää kaipuuta. Tulihan äiti myöskin siten yhä tutummaksi ja likeisemmäksi Sonjallekin.
Mutta Sonja tunsi muistonkin kilpailijakseen. Ja hän taisteli yksinvallastaan kuin henkensä edestä.
Anna-Stiinakin taisteli. Martin tulo oli vaikuttanut sijoiltaannykäisevästi Anna-Stiinan sekä ulkonaisen että sisäisen elämän tasaisuuteen. Martti oli tosin vuokrannut itselleen huoneen naapuritalosta, mutta hän oleili aamusta iltaan Sonjan seurassa. Harvoin he tosin olivat kotona. Milloin he tekivät pitkiä kävelyretkiä, milloin kiertelivät venheellä saaria ja salmia. Mutta kun he läksivät, huolehti Anna-Stiina eväistä, ja tulivatpa he myöhään tai varhain, odotti heitä katettu ruokapöytä.
Harvoin Anna-Stiina itse pitemmältä oli heidän seurassaan. Mutta lyhyet yhdessäolon hetket hän käytti tarkkojen huomioiden tekoon. Hän ei edes itselleen tahtonut myöntää, että Martti ensi tapaamisesta saakka oli saanut käsiinsä pettämättömän vaikutusvallan. Etenkin ensi aikoina koetti Anna-Stiina kaikin keinoin todistaa itselleen, ettei niin ollut. Hän koetti hakemalla hakea esiin Martin heikkouksia ja virheitä. Mutta tätä tehdessään hän joutuikin näkemään paljon päinvastaista. Enimmäkseen sellaista pientä, johon eivät toiset olisi kiinnittäneet huomiota, mutta johon Anna-Stiinan epäluulon ja katkerien elämänkokemusten teroittama katse iski. Hän näki kuinka naisellisen hellästi Martti koetti ajatella Sonjaa, tuntea hänen tunteitaan ja asettua hänen asemaansa. Ja hän näki, että samaa ystävällistä huomaavaisuutta riitti muillekin. Martti ei edes ottanut säikähtääkseen siitä usein teeskennellystä tylyydestä, jolla Anna-Stiina työnsi luotaan kaiken hänelle osoitetun huomaavaisuuden. Hän oli muuttumattomasti sama. Mutta Anna-Stiina ei sittenkään antautunut. Hänen ei yleensä ollut paljonkaan tarvinnut muuttaa kerran vakiintunutta mielipidettä ihmisistä. Eikä hän tahtonut tehdä sitä nytkään. Ja hän oli kerta kaikkiaan tullut siihen vahvaan vakuutukseen, että miessuku — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta — oli kovaa ja jäykkätekoista sukua, joka särkevästi vaikutti ympäristöönsä. Hän muisti ikänsä erään kerran, jolloin hän kasvavana tyttönä oli istunut tiepuolessa kuumana kesäpäivänä ja nähnyt tomupilven ohipyörähtävien rattaiden nostamana lehahtavan ilmaan. Tiepuolessa oli avoin piplianhistoria, josta hän vast'ikään oli lukenut, että Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta tätä tiedonantoa vastaan nousi hänen koko siihenastinen elämänkokemuksensa. Tuollaisesta kevyestä sinne tänne lehahtelevasta pölystä ei mahtanut syntyä jäykkätekoista miestä, ei edes Jumalan käsissä. Tiivistä, kuivuuttaan kovettunutta, läpipäästämätöntä savea tai kovaa puuta siihen kai oli tarvittu. Siitä hän mielessään oli vakuutettu. Ja vähän vanhempana, kun hän kerran oli nähnyt puujalkamiehen, jonka joka askel kolahti korviasärkevän raskaasti, hän oli ajatellut, että noin koko miessuku kulkee läpi elämän. Sen jälki tuntuu, sen jälki kuuluu ja se särkee paljon tiellään.
Viulu-Ville oli ainoa poikkeus. Hän oli herkkäsieluinen tomunlapsi, joka ei särkenyt mitään, mutta särkyi itse toisten koviin jalkoihin.
Martin olemuksesta helkähti sama herkkä, hellänpehmeä ja surunvoittoinen sävel. Siksi Anna-Stiinan sisin kaikesta vastaanpanemisesta huolimatta suli Martin taloon tultua.
Anna-Stiina häpesi sisimmässään tätä heikkouttaan. Mutta siksi asia oli kiertynyt, että hän kuullessaan nuorten äänet läheisyydestä mielellään jätti työnsä hetkeksi kesken, vaikka pistäytyäkseen katsomaan missä he olivat, mitä he tekivät ja minkälaiselta yhdessäolo tuntui. Ja kun he läksivät huviretkilleen, niin hän mielellään vilkutti kynnykseltä viime hyvästit.