Hänessä vertyi jotain, jonka hän luuli aikoja sitten kuolleeksi. Mutta oraalle nouseva kätkettiin huolellisesti toisten katseilta.
Sonjakin koetti käydä taisteluaan salassa. Kukaan ei saisi aavistaa, että hänellä vieläkin oli valloitettavaa, että hänen täytyi taistelemalla taistella omistaakseen kokonaan, vieläpä taistella jo elämästä siirtyneen kanssa.
Milloin leikkisästi, milloin kiihkeästi ja nuhdellen, toiste taas käyttäen naisellista hurmaamistaitoaan hän koetti saada Martin ajatukset irti äidistä. Mutta Martti ei tahtonut antautua. Hän väisti tavallisesti kuitenkin pehmeästi. Mutta joskus tuli kovakin kovaa vastaan.
— Jos tahdot erottaa minut äidin muistosta, erotat enin itsestäsi.
— Vainajan muisto on sinulle siis elävää, sinua tarvitsevaa ihmistä rakkaampi?
— Sonja, kuinka sinä voit!
— Siksi, etten tyydy sirpaleisiin. Minä tahdon sinut kokonaan.
— Siinä sinä olet pohjattoman itsekäs!
Puna laskee ja nousee Sonjan kasvoilla. Hänen päänsä kohoaa ja katse liekehtii täynnä intohimoista, suurta tunnetta. — Vai on se itsekästä, että tahdon erottaa sinut — surustasi. Tiedä, että jokainen, joka todella rakastaa, tekisi samoin. Eikö äiditön tunne äidinkaipuun pohjattomuutta? Ja sellaiselle, kuluttavalle surulleko antaisin rakkaimpani. En, tuhat kertaa en! Mutta millä voin auttaa sinua, ellen sillä, että pakotan sinut ajattelemaan itseäni ja minun onneani. Katso, sellaista on Sonjan pohjaton itsekkyys!
— Sinä suurisieluinen Sonjani, — suuri vaatimuksessasi, suuri rakkaudessasi! — Martti vetää hänet liikutettuna puoleensa. Ja taas Sonja lepää kuin lennossaan väsähtynyt linnunpoikanen rakastettunsa rintaan nojautuneena tuntien miten Martti suuteloin peittää hänet, kaulan, olkapäät, hiukset ja otsan.