— Kuule minua, Sonja! — Martti piteli yhä hänen päätään käsiensä välissä upottaen katseensa Sonjan katseeseen syvälle kuin tunkeutuakseen hänen olemuksensa pohjaan saakka. — Minun valitsemani osa on kaikkein epäkiitollisin. Minä en pyri miksikään radikaaliseksi reformaattoriksi, en uskonnollisessa enkä yhteiskunnallisessa suhteessa. Minä en voi sanoin enkä teoin julistaa mitään uutta tai mielenkiintoista ihmisille. Tahtoisin vain kaikessa hiljaisuudessa järjestää elämäni sellaiseksi, että tulisi niin vähän kuin mahdollista käytetyksi omaan mukavuuteen, omaan nautintoon, ja niin paljon kuin mahdollista säästyisi muille. Minusta tämä persoonallisen kieltäymyksen tie näyttää hyvin vähän lupaavalta. Mutta se on se, jolle omatuntoni ja suuren Mestarini esikuva minua kutsuu. Tällaisesta kieltäymyksestä ei koidu arvonantoa eikä kunniaa. Sen tiedän. Päinvastoin. Uskallatko, tahdotko olla apunani tällä tiellä?
— Martti! — Sonja irtautui hänen käsistään. Hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti. Katse säihkyi ja koko olento näytti kuin kasvavan hänen suoristautuessaan. — Mitä ajattelin, kun rannalla tapasit minut pyykkiä pesemässä? Mitä silloin, kun tein tuttavuutta lapsuuteni kotikylän pikkueläjien kanssa, joista en ennen ollut välittänyt tutuistakaan? Mitä, ellen elämäsi työtä ja sitä asemaa, jonka silloin vielä rikkaana olin valinnut itselleni rakkaudesta sinuun?
Martti painoi hänet rajusti rintaansa vasten! — Ja tällaista rakkautta minä saatoin epäillä, sinä rakas, suurisieluinen pikku vaimoni!
He seisoivat kauan ikkunan ääressä toisiinsa painautuneina, kuunnellen toistensa voimakasta sydämentykintää ja yhdessä katsoen ylös taivaalle, jolle syttyi välkkyvä, meren tummanapaistavaan pintaan heijastuva tähti toisensa jälkeen. Molemmille oli tämä hetki kuin uusi toinen toisilleen vihkiytymisjuhla ja molemmat tunsivat, että he tähän asti ovat olleet pesää rakentamassa, nyt alkoi yhteinen arkisissa oloissa rinnan astuttava taival. Taaksepäin jäänyt oli unohdettava. Toisella oli siellä katkeruutta herättäviä kokemuksia, toisella kaipuu, joka yhtenään pyrki kietomaan kaiken kuin suruharsoon. He olivat kumpikin kuin linnunpoikaset, jotka pimeässä ja pesättöminä olivat löytäneet toisensa yhdessä rakentaakseen itselleen uuden pesän.
Martin mieleen muistui ilta, jonka he kotimatkalla yhdessä olivat viettäneet Kööpenhaminassa. He olivat raitiovaunulla pyrkineet jonnekin kaupungin ulkopuolelle ja siten joutuneet erään esikaupungin laitaan, jonka suuri, kaunis metsä oli tunnettu satakielen pesimäpaikka. Oli suvisen lämmin kesäyö, ei valoisa kuten Pohjolassa, vaan hämäryyden pehmeän verhon peittämä. Paikoittain — etenkin metsässä — oli jo aivan pimeä, sillä sydänyö oli käsissä. Martti ja Sonja seisoivat sankan, kuuntelemaan kokoontuneen joukon keskellä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Kaikki odottivat. Ja äkkiä kirposivat hopeankirkkaat säveleet esiin metsän pimennosta.
Kuunneltiin äänettöminä. Silloin — mitä suloisimman sävelsymfoniian kaiuttua ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuului ääni joukosta: Jota pimeämpi yö on, sitä ihanammin hän laulaa — ja siihen jatkoi matala, soinnukas miehen ääni: "for sin Mage".
— Sonja, Martin ääni värähti liikutuksesta. — Muistatko iltaa Kööpenhaminassa ja mitä se mies silloin sanoi? Sillä lailla tahtoisin minäkin rakastaa sinua. Onnea ja päivänpaistetta tahtoisin luoda tiellesi, mutta jos surun aika tulee, soisin sinun tuntevan, että silloin jos koskaan soivat rakkauteni syvimmät, hellimmät säveleet — sulle, sulle.
IV
YHTEINEN TAIVAL
— Sonja, sinun täytyy laskea minut vapaaksi! — Martti koetti varovaisesti irroittaa Sonjan kädet kaulaltaan. Mutta Sonja ei hellittänyt. Hän vain nauroi ja leikitteli kuin liikkeittensä sulosta tietoinen kissanpoikanen. — Vai vapaaksi, ilvehti hän, vaikka emme ole olleet vielä vuottakaan naimisissa! Olet sinä aika veitikka! — Viheriänharmaat silmät loivat Marttiin katseen, jonka kiehtomisvoima oli hänelle tuttu.