Töölönlahden illan hämyssä välkkyvä tumma pinta, johon lahtea kaarena kiertävien rakennusten tuikkivat tulet heijastuivat oli kuin tunteiden ja tunnelmien hämäräperäinen maailma. Siitä oli päästävä päivän kirkkaaseen valoon. Hän oli jo liian kauan nauttinut tunnelmatäysistä hämyhetkistä. Sekä puustavillisessa että kuvaannollisessa mielessä.
Sonja oli ottanut tavakseen hämärissä soittaa ja laulaa. Ja hän oli tästä nauttinut suurestikin. Mutta joskus hänet silloinkin äkkiä oli vallannut tuskallinen tunne siitä, että tämäkin on niitä salaperäisiä voimia, jotka pitävät häntä kuin ylipääsemättömän tenhopiirin sisäpuolella. Kerran hän tällaisen tunteen vallassa ryntäsi pystyyn. Teki mieli kiskaista Sonjan kädet koskettimilta ja vaatia häntä tilille siitä mitä hän soitti. Eikö hänen säveleensä olleetkin kaikuja Venus-vuorelta, sen jumalattaren piirissään pidättävistä rukouksista? Eivätkö ne olleet Deliilan miehen mieltä uneen uuvuttava tenholaulu?
Nämä sisimpänsä tuskaiset kysymykset hän silloin sai alaspainetuksi, niin ettei Sonja aavistanut niistä mitään. Mutta toisen kerran ne puhkesivat sanoiksi. Ja voi sitä pohjatonta tuskaa minkä ne Sonjassa synnyttivät! Hänestäkö paha lähti? Hän, joka tahtoi olla sielun siipenä ja sisäisenä nousuvoimana, hänkö olikin alaspainamassa? Parashan hänen silloin oli kuolla. Tai jos ei kuolema tulollaan armahtaisi, tahtoi hän lähteä maailmalle yksin ja orpona, niinkuin hän tänne oli syntynytkin.
Heidän välilleen jäi tämän jälkeen pitkiksi ajoiksi jotain särölle mennyttä. Sen illan tuska saattoi vieläkin milloin tahansa tuntua Martin sisimmässä niin raskaan raskaana. Sillä hänessä ja hänen tunteissaanhan vika oli ollut. Ja kuitenkin hän, voimakas mies, oli työntänyt oman heikkoutensa syyt toisen, heikomman kannettaviksi.
Tätä Martin itsesyytösten tuskaa lisäsi tietoisuus siitä, että Sonja kärsi. Yhteinen tuska ajoi heidät toistensa syliin. Epäilykset, pelko, itsesyytökset ja ristiriidat upotettiin uudelleen suuren tunteen pohjattomiin syvyyksiin.
Ja sittenkin tuntui heidän suhteessaan tuota särölle mennyttä. Sonja lakkasi sen illan jälkeen pitkäksi aikaa soittamasta ja laulamasta. Hän rupesi sen sijaan taas maalailemaan, jota hän ei ollut tehnyt sittenkuin Dresdenissä. Hän tahtoi maalata Martin tämän työhuoneessa pää käden varaan vaipuneena ja katse kiintyneenä takassa loimuaviin liekkeihin.
Sonja antautui työlleen tavanmukaisella intohimoisella kiihkeydellään. Hän tahtoi kerran luoda jotain oikein kelvollista, jotain, missä joka siveltimenpiirto huokuisi henkeä ja elämää. Rakkaus oli hedelmöittävä hänen taipumuksiaan. Hän voisi ehkä nyt tulla siksi, miksi hän ennen oli aikonut — todelliseksi taiteilijaksi. Mutta nyt hän ei enää tahtonut olla sellainen koko maailmalle, vaan sille yhdelle ainoalle vain, jota hän rakasti.
Ne hetket, jotka he yhdessä viettivät Sonjan maalaillessa, eivät muodostuneet toisenlaiseksi kuin hämyhetket soittokoneen ääressä. Nekin vain vahvensivat sitä tenhopiiriä, josta ylipääsy todellisuuteen ja sen vaatimuksiin tuntui niin mahdottomalta.
Ja kaikki, kaikkihan oli muodostunut tällaiseksi, yksin yhteinen kirkkoon-menokin.
Eräs kerta johtui erityisesti Martin mieleen. Hän tunsi silloin, kuten useinkin, pohjattoman syvää, hätääntyneen avun tarvetta. Ja jo pelkkä kirkkoon-tulo teki hänelle hyvää. Hän oli siinä äitiinsä. Äiti oli aina ollut kuin kotonaan kirkossa. Jo tuo iäisen totuuden julistukselle pyhitetty temppeli tuntui — riippumatta muusta — tekevän hyvää isoovalle ja janoovalle ihmissydämelle. Korkealle kaartuvan katon alla tuntui pyhäinen rauha aina asustavan. Ja se se kohta ensimmäiseksi otti kuin avosylin vastaan.