Martti tunsi täällä saavansa hengittää iäisyyden puhtaassa ilmapiirissä, täällä väsyneenä matkalaisena lepäävänsä lähellä isän sydäntä. Hän kuunteli saarnaa nälkäisin mielin.
Huolimatta siitä, mitä hän kirkossa käydessään aina sai jo vain siellä olonsa kautta, hän arvosteli tavallisesti kuulemaansa ankarastikin. Ja nyt kun hän Sonjallekin tahtoi parasta, tulivat he yleensä todella kuulleeksi vain hyvää. Ja julistettuun totuuteen vastasi Martti sydämen hartaalla rukouksella, että tuo totuus tulisi hedelmää kantavaksi hänen omassa jokapäiväisessä elämässään, tulisi voimaksi ja elämäksi heidän kodissaan.
Mutta kun he sitten yhdessä astuivat kirkosta kotiinpäin, puhkesi Sonja kiihkeästi puhumaan saarnasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi aina toitoteltiin kaikenlaisista tämän maailman epäjumalista, kunnian, tavaran ja toisten ihmisten liiallisesta rakastamisesta. Miksi ei kaikki keskitetty siihen ainoaan epäjumalaan omaan "minään", jota palveltiin niin hartaasti kristillisissä kuten maallisissakin piireissä. Eihän sillä väliä, millä tavoin ihminen etsi omaansa, tapahtuiko se maallisella vai hengellisellä tavalla. Oman minän palvonta oli kai epäjumalanpalvelusta, tapahtuipa se muodossa tai toisessa.
Heidän välilleen syntyi tästä pitempikin keskustelu. Ja sen lopputuloksena oli, että Martin täytyi myöntää Sonjan olleen oikeassa. Nyt kuten ennenkin hän oli tähdännyt katseensa syvälle kysymyksen ytimeen. Rakkaus, rakkaus oli Jumalasta ja vain itseänsä rakastaminen oli syntiä.
Kirkossa Martti oli tuntenut otteen kädestä, joka ojentui vajoavalle Pietarille. Myöhemmin hän ensi sijassa tunsi, kuinka paljon häntä syvällisempi, voimakkaampi ja parempi Sonja oli. Hänen täytyi syyttää itseään niin paljosta — itsekkäisyyteenkin nähden. Hänen ponnistuksissaan saada olot toiselle kannalle oli ehkä myöskin itsekkäisyyttä. Hänen täytyi odottaa ja olla alallaan, kunnes kaikki itsestään korjautuisi.
Niin, tällaista oli ollut — yksin kirkossakäyntikin. Mutta nyt, nyt kun hänen omien oppilaittensa arvostelu oli ollut terävän terveellinen vihellys hänelle, nyt piti asiaintilan muuttua.
Hän avasi päättäväisesti kotinsa pihaan johtavan portin. Eletty oli elettyä. Mennyttä päivää ei anneta takaisin, mutta sen kokemukset siirtyivät tienviittana edessäpäin olevaan aikaan.
Hän avasi rivakasti etehisen oven. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän kiersi sähkövalon palamaan ensin etehisessä, sitten huoneessa, jonne hän astui. Sonjaa ei näkynyt missään.
Hän raotti makuuhuoneen ovea. Sielläkin oli pimeätä, mutta hän saattoi sittenkin erottaa Sonjan makaamassa vuoteella.
— Hyvää iltaa Sonja! — Sonja ei vastannut, mutta hän nousi hitaasti ja kun Martti veti hänet lähemmäksi, näki hän Sonjan itkeneen? — Mikä nyt pikku eukollani, tiedusteli hän leikkisästi.