Sonja vetäytyi hermostuneesti syrjään. — Sinun on hyvä laskea leikkiä.
Tietäisit missä tuskassa minä olen ollut, kun viivyit kaiken iltaa?
Oletko ehkä ollut kylässä? — Ääni oli täynnä epäluuloa.
Marttia alkoi harmittaa, teki mieli sanoa, että entäs jos kerran olisinkin ollut. Mutta hän ajatteli Sonjan nykyistä tilaa ja selitti yksinkertaisesti tulevansa suoraan koulusta. Siellä oli tullut viivytyksi, kun hän ei voinut oikein hyvin.
— Sinä rakas, rakas, voitko sinä huonosti? — Sonja kietaisee kätensä hänen kaulaansa, suutelee, painaa päänsä hänen olalleen ja kuiskaa. — Ja niinkuin sinä lähdit — melkein ilman hyvästiä. Entä jos et olisi palannut. Etkö nyt ole katunut?
— Katunut? — Martti siirtää Sonjan kappaleen loitommaksi itsestään ja katsoo hymyillen häneen. Katunut? Mitä katumista siinä oli?
Sonja suuttuu ja kysyy, miksi Martti laskee leikkiä.
— Siksi, että minä en ymmärrä mitä minun nyt pitäisi pyytää anteeksi. Sonja, minä olen todella katunut, mutta jotain aivan muuta, josta toiste tahdon puhua.
Mutta Sonja kiihtyy kiihtymistään. Hän itkee ja puhuu niistä hyvästeistä, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta ikipäiviksi.
— Sonja, sinun täytyy tulla järkiisi, sanoo Martti kärsimättömästi. — Suoraan sanoen olen katunut sitä, että näin kauan olen syrjäyttänyt muut velvollisuuteni elääkseni kokonaan rakkaudellemme. Se on tehnyt meidän elämämme ohjelman kieroksi. Toisilleen eläminen on itsekkäisyyttä sekin, olkoonpa se sitä kaikkein hienoimmassa — ja siksi ehkä myöskin kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Työ ja velvollisuus ovat aina asetettavat etualalle.
Hän ojentaa kätensä koettaen hellästi vetää Sonjan puoleensa. Mutta
Sonja ei liikahda. Hän seisoo kuin kivettynyt eteensä tuijottaen.
— Sonja-kulta, älä nyt ole lapsellinen, yrittää Martti uudelleen. Mutta kun Sonja yhä seisoo liikahtamatta, kääntyy Martti ja menee työhuoneeseensa. Siellä hän asettuu vihkoja korjaamaan. Ja Sonja viskautuu vuoteelle tärisyttävän itkun vallassa.