Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".
Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken sen, mikä koski isää ja äitiä.
Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä tuntui hiukan käheältä. — Sitten jatkoi hän lukua.
Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.
Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.
Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. — Sitten tulivat yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.
Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.
Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?
"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.
"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan mukaiseksi."