"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."
"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa anteeksi?"
Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.
Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi kertaa omassa kodissamme."
"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."
"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä että sain antaa."
"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."
"Niin on."
"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin turvan takana."
He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja unohtumaton.