Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen edeltäpäin tiesi!
Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.
HE RAKASTIVAT KUMPIKIN.
Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan kanervikkoa.
Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.
Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on rakkaudenkin esihistoria.
Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.
Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. — Ei maittanut luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut — ei työnteko, eikä oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, — ja siitä, miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.
Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: "se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".
Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". —