Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan "tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa kuin pääkaupungista tullut maisteri.
Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua, eikä seurauksia ilman syitä.
Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut nuori ylioppilas. — Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä valmis. — Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty, lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa, kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä. Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla?
Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi, "kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä "praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, — se näky jo jossain määrin itsessään, — mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi suuhun panna.
Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan.
Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva, että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi, että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan mielipiteitä ja periaatteita vailla.
Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin. Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian läheistä, ei liian etäistä.
Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin — noin ohimennen — saanut kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.)
Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan nousemaankin.
Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä.