Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta.
Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka, raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa.
Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka tuloaan teki. — He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä. Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa.
Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle. Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja nyt oli kevät tulossa.
Eräänä päivänä, — se oli vähän ennen vappua, — kertoi ylioppilasneiti heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa?
Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen.
Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä?
Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa. Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli edessäpäin sellainen onni.
Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua.
Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän maalle.