Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään.
Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa.
Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia.
Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär.
Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt "teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat, säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta.
Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun herra Varova souti pelastajaksi.
Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa.
Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta.
"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta."
Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi tiehensä.
Se oli sen kesän tarina.
Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi — ainakin maalla.