Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon, joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka tuuli puusta pyöräyttää.
Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on aineeton, on myös jakamaton.
Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin, että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa — kuten ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä.
Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli erinomainen, ääretön.
Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella.
Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella, pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle.
Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä pitkin.
Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. — Se oli Silja se sinisilmä liinatukka.
Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen, mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen, jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta juhlapäivästä.
Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin oli muuttanut.