Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa.
Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä, joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille.
Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku.
Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi, tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin, jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa rauhassa kulkea.
Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta — hukkaan, sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. —
Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi kirjeiden luku viikko viikolta.
Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä paikoilleen ja odottaa.
Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään.
Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat.
"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin on kuluttavaista tämä kaupungin elämä."