"Vai aiot sinä lähteä."
"Niinhän minä tuota meinasin."
Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin.
"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei minusta nyt ole miestä siihen."
Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka viimeisen kerran.
"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi."
"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen.
"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää katsomaan."
Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti, poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan.
Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti. Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein ollut tottunut kirjoitusta lukemaan.