Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta.
Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta.
Sitten tuli loppu.
Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä.
Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu.
KANNEL.
He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko selitti, mitä alus ja maine olivat.
"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.
Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitten takaisin tuohon ensimmäiseen kysymykseensä: mikä on alus?
Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia oli muita?