Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan kylmetä, käydä välinpitämättömäksi — — — vaan iloita siitä, mikä on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä muisto lapsuuden kodista.
VANHA MAIJA.
Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki.
Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori, eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä, kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti. Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi.
Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla. Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä maailmalle elatustansa hankkimaan.
Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä, kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia" silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä" ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut.
Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille. Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä vähän kuin tarpeitakin.
Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat poimitut.
Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin, ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja työssä.
Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa ansaitsemaan.