Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä lisää tulee, eikä elättää jaksa".
"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne sinä hänet toimittaisit?"
"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne saisi."
"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee."
"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan jouda kotona olemaan."
"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä katsomaan."
"Sitähän minäkin juuri."
"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle."
"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille, kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa."
Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen poimintaa.