Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta myöhäistä oli nyt katumus.
Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi, mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni kukin levolle.
Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan.
Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä vielä jatkaa työpaikalleen.
Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat vanhat kengät.
"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria."
Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää esiliinansa nurkkaan.
Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella. Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään. Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas saavuttaakseen isän.
Sitten he alkoivat astua.
Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan.