"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä.
Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan.
Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta.
Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä?
Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa.
He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle, sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön.
Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle. Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran, joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa.
"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian.
Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin mahdollista.
"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä.