"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat lattiaan.
"Vanhako se on?"
"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle."
"Eikä osaa mitään?"
"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen. Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka paljon?"
"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia."
"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä."
Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea.
Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan. Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö.
"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla."