"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan.
"Ha — ha—ha—ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille. "Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein pitkän, rehellisen kirjeen."
Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä söimme. — Eivät ne ajat unohdu."
"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa.
"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua.
"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään. Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi ruvennut kirjoittamaan.
"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli kirjeeseen.
"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten Holm jatkaa: — — 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja seurustelu ihmisten kesken on lakannut, — tai on ainakin seurapiiri hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" — "Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. — 'No niin, maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan. Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin mitä me muinoin olimme.
Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin keijukaisen kulku.
Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka 7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin lauluun ja soittoon.