Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi. — — — Mutta olkoon se sinänsä.
Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja — — —'
"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään.
"Olkaapa hiljaa! — Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä, jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'"
"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi lukua itsekseen.
Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä, seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen tapaan: Tuus totus H.J. Holm.
Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan syömään.
Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen.
"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän kesävieraita!"
"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen.