Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.
"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.
"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."
Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä hänet. Oli jo puolen yön aika.
"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä on."
He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.
Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin synkistyttämä maa. —
Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja luki.
"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas — kolmannen kerran elämässäni. Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.
"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä muistin, että oli se aika, ja minä join — join — join.