"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.
"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.
"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen päässä, "aina puhdas."
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.
"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä hiljaa hyväillen valkosametille.
Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen tulevaan, "mennään pois!"
Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta vasten.
"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"
"Sattui."
"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan äitiä!"