"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla tämmöistä?"
Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.
"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."
"Putosiko se tielle?"
"Putosi."
"Miksi et nostanut ylös?"
"Minä olin niin väsynyt."
Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.
"Täti tule, setä kutsuu sinua!"
Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.