"Omaksiko?"
"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.
"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."
"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.
"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.
Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa tuollaisen kauniin valkoisen lakin.
"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.
"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" Taas katsoi hän rukoilevasti.
Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.
Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle päin, jossa aurinko mailleen painui.