Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla oli kiire.
Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?
Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"
Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia haavoja.
Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.
"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut,
Helena?"
"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä lasiin ja tarjosi.
"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein tarjota."
"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää tahdo."
"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."