"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."
"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."
"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota.
Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."
"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, puoleksi suuttuneen näköinen.
"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin kellertävästä kuoresta.
Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. Miksi ei hänelle voisi kertoa? — — Ja joka tapauksessa, olipa kuulija kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:
"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon kasvatuksesta ylläpiti häntä. —
"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.
"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. —
"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen toteuttamisesta ei mitään tullut.