Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.
Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi — kiireisesti kuin unohtaakseen näkemänsä.
Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän kuunteli taas soittoa. —
Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.
Mutta kuva jäi hänen mieleensä.
"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se tietoisuus olisi selvänä kaikilla.
Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä tähden unohtanut lähimmäisensä?
Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka vuosittain heille halkoja hakkasi, — saivatko he muuta kuin maksunsa? Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?
Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.