Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun, jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu.
Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen pyrkii ihmisen henki.
Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille vierahille, ihmisten toisten iloksi.
Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella, milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen, kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja pysyväisyyden rauhaisaa rantaa.
Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan heittävän heijastuksen tänne.