Taas tuli se testamentti mieleen.
Hyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.
Jos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.
Vanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. — Liisa, — Liisa. Anna
Liisalle!
Sisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie häneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin. Tämä on kaikki hänen työtään.
Vielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä ei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja silmissä oli suuren pelästyksen tuska.
Tällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.
4.
Amalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä olevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen paikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään katoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat mahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli hänelle neuvonut.
Hänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin. Täytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt. Ja siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli silloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: — Liisa, — anna Liisalle, — ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole, varmastikaan ei.