— Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? — Isäntä vilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.
— Mikäpä muu kuin antaminen. — Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä lusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.
Liisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.
Jere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie Liisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän sitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin kotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja laskee aalloilla kuin lokki lennossaan.
Mutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi Liisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän kanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi ihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina — —
— Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras, jolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi. — Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän ajatusjuoksun.
— Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. —
Emäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.
Liisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan. Tiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta äiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.
— Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni ansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!
— Kyllä minä saan oppimaan. — Isäntä nousi pöydästä.