Äiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja aivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan emäntää ruokien poiskorjaamisessa.
Liisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä suoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen tukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.
Tähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa keskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä olisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut kaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä enemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois kaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse, mutta Jere tuolla venheellään vie.
Viime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan tyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista venhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän tullen saisi suurtakin apua.
Mutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi vehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.
Eikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun sanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.
Oli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä saanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein olisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen, sanoi: "tee" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti osata ja ymmärtää.
Ja huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja sitten sätittiin — sekä äitiä että Liisaa.
Eiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko kuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan äiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen palkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin pisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.
Pöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa omituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä olisi noussut kurkkuun asti.