Hän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja kääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.
— Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi lähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.
— Tuntuuhan tuo aikovan. — Äiti oli jo kääntynyt seinään päin nukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.
— Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat, että tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne piti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole mikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon minä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään sinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.
Äiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä kovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.
Hän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen parastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi hänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja parjasivat.
Tuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin iloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää tuntuneet kovin mieltä kirvelevän. — Jos ei Jere veisi, veisipähän joku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.
Näihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän pystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon takaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren venheen viereen, siinä odottaakseen toisia.
Pohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita miesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet olivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli varattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen palkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan ottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä nauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se ehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä tilanahtauden tähden tahtonut lähteä.
Taas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan ahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa ja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi jälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä venhettä.