Liisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän asti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna. Mutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli oikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa maatessaan.
Samassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen, kattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään. Vaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia venheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.
— Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äiti
Liisaa venheen liukuessa vesille.
— Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti hampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.
Liisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan vedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.
Tuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva hänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi selvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen kaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli niin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.
Liisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin rukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain sen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten että hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!
Mutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta ulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.
Liisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin kätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan muistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin muistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että vedet ihan pyrkivät silmiin.
Hän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt kaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen esille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren rantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.