Hänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon kaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä ikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.
Mutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet tuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä ja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja venhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.
Nuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen kanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen, milloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten jutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja hienoa.
Liisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se oli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa rikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan, että se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois etäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa on hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen ihminen.
Hän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän mustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän päätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin — koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä ymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä eteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä, kun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin niin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut montakaan vuotta Liisaa vanhempi.
Pohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle kalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.
Miesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen. Hän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla keinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa palkovenhettä: — Tuo on kaunis.
Nuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta. — Kaunis on, vahvisti hän. — Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan äänettömästi liukuu eteenpäin.
— Minä tahtoisin kulkea sillä.
Vieras rupesi nauramaan. — Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.