Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.
Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman, kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen asema oli toisenlainen.
Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa — omaan huoneeseensa. Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.
Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan ja tämän kaupunginmatkaan.
Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen, epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi, kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.
Vielä kerran! Noin! — Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.
Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin astuessa ja minkälaista nyt oli.
Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.
— Sinä rakas ihminen! — Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. — Minähän näin vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei voi — ei saa puhua vaikka tahtoisikin.
Liisa nyökkäsi. — Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle. — Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se, joka sitä kerran oli kokenut.