Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. — Sinä olet paras ystävä maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.
— Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?
— Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en saa omaani täällä, otan sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.
Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. — Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. — Minä tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. — Hän puhui kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta, mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun suhteeseen.
— Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani. — Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. — Minä en voisi elää tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin tekee hyvää. — — Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.
— Liisa, — Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa ääressä. — Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. — Näytti siltä kuin Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. — Niin, alkoi hän uudelleen, — junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan ja aivan kuin hartaudella kädessään. — "Jolla on, hänelle annetaan", sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla ei ole mitään." — Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät ihmiset rohkeasti ota osaansa?
— Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.
Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski voimiensa takaa verhotankojen nauloja.
Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat poskensa punaisina ja silmät säteilivät.
Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.