4.
Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia kiertävän veden tummassa uomassa.
"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin iloisista.
Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.
Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa — kuten useinkin Liisa Spetsin seurassa. — Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.
Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.
Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?
Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen, aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.
Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja. Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä, — juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.
Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi hän siellä.