Nyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset kilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta kertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja. Siksi hän aina epäilee.
Nytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo solahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.
— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa on selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi Sergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen.
— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle lapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.
Elena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin pian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän katseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa saadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin mahdollista.
Hän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi on pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja tahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja onko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa nojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.
— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.
— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät, että minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina olen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja yhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.
Sergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän ensinkään mitä puhuu?
Elena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa meidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle. Sitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin minulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen kirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.