Hän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on häntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean lohduttomasti…
Äkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —
Muut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut junan alle.
Koetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan pysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.
Vahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.
Kaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa vammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on murskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.
Elena Edwardownan tarina.
Hän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja kiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä, rypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit, mutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja jäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin, kun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi, vieläpä tutkivan harkitsevaksi.
Kaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin itseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli kolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia kaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli se kauhea sota — —
Sergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi aika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan täydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.