Kun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä miksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja raittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä ollaan merellä.
Vieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on pitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.
Hän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat junan toisella puolella.
Hän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat tuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei vastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.
Nyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä ja jota lapset olivat ikävöineet. — —
* * * * *
Hoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla. Tylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat poissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.
Yönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä tullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän mainitsee: "Schiff" ja "Kinder".
Itse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei tule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.
Tahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne häntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän seisomaan vaunun oven edustalle.