Marfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin olisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi puristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on "tuskan maailmaan tuoma lapsi", jota isä ei vielä ole nähnyt.
Kuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!
Juna pysähtyy. Ollaan siis perillä.
— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta häntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.
Laivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.
Hän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee.
Kaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä.
Tuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hän
huudetuksi: Kinder, Kinder!
Muuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen siirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.
Junavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle.
Ja siellä kai lapset ovat.
Silloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.
Hän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi auttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi hänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään, sitte hän ei enää tiedä mitään.