Äiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, mutta lasten tähden täytyy.
Miten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin loppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan tarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla on nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan, lyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja Antonownan eväät ovat loppuneet.
Lapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he saavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta hän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen mitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli lastensa puolesta. Hän ajattelee sitä "uutta parempaa päivää", josta Wanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on kuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.
Hänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos pääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että lasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.
Mutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa loppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.
Nythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni jäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?
Hän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota on syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä ahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki tapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.
Ja kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma poikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!
Isä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo kaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole voinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä olen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut kasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.
Marfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken muun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan Jegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän tietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan luona.